Odottajan aika käy pitkäksi

yksinainen vanhus.jpg Tuore lääninhallitusten selvitys paljastaa vanhustenhoidon surullisen tilan Suomessa. Tuntuu järkyttävältä lukea, että monet vanhukset ovat tässä hyvinvointiyhteiskunnassa kuin vankilassa: sänkyynsä sidottuina, aliravittuina ja lääkkeillä rauhallisiksi huumattuina. Päivät kuluvat vuoteessa maaten, vaipan vaihtoa ja hoitajan käyntiä odottaen.

Puutteet vanhustenhoidossa ovat yhteiskuntamme häpeätahra. On sanottu, että yhteiskunnan sivistyksen mitta on se, miten se pitää huolta heikoimmista yksilöistään. Uutta vanhustenhuoltolakia tarvitaan kipeästi, vaikka se tuleekin asettamaan kuntien taloudelle yhä suurempia haasteita.

On kuitenkin selvää, että yhteiskunta ei tule selviämään yhä kasvavasta vanhusten hoidon tarpeesta, elleivät omaiset ota enemmän vastuuta läheisistään. Jokainen vanhus on jonkun äiti tai isä, mummo tai pappa. Voisi sanoa, että yksilön sivistyksen mitta on se, miten hän pitää huolta omaisistaan.

Ihailemme aasialaisia kulttuureja, jossa vanhukset elävät yhteiskunnan ja perheen arvostettuina jäseninä. Harmaahapsinen vanhus on usein perheyrityksen pää kuolemaansa saakka. Saman katon alla asuu vähintään kolme sukupolvea ja jokaisella on oma tehtävänsä. Thaimaassa perheen esikoistytär perii yleensä vanhempansa ja hänen kuuluu pitää huolta äidistään ja isästään. Isovanhemmat auttavat lastenlasten hoitamisessa ja nämä puolestaan tottuvat pitämään huolta perheen vanhuksista.

Agraariyhteiskuntaan ei ole paluuta, eikä aasialaista vanhustenhoitomallia voi suoraan soveltaa Suomeen. Silti olisi ehkä syytä laajentaa käsitystä perheestä. Voisivatko isovanhemmat olla kiinteämpi osa myös suomalaista perhettä?  Mahtuisiko isoon luksustaloon asumaan myös mummo ja vaari? Olisiko perheen nuorisolla joskus aikaa käydä ulkoiluttamassa isovanhempia?

On selvää, että yhteiskunnan tulee kantaa oma vastuunsa. Hoivapaikkoja, hoitajia ja rahaa tarvitaan lisää. Vastuuta omista läheisistä ei voi kuitenkaan kokonaan ulkoistaa muille. Jokainen vanhus, jolla on omaisia, odottaa eniten tuttujen  ja rakkaiden kasvojen näkemistä.  Odottajan aika käy pitkäksi.

7 kommenttia artikkeliin “Odottajan aika käy pitkäksi”
  1. avatar Ulla Lappalainen sanoo:

    Kiitos tästä tekstistä. Vanhusten ja pitkäaikaissairaiden oloissa on monin paikoin petraamista. Paitsi että tarvitaan lakimuutosta, voimme jokainen omassa lähipiirissä tehdä voitavamme ja valvoa omaistemme kohtelua. Ihana olisi, jos voisi luottaa systeemiin, mutta ei voi, ei todellakaan.

    Aivan liian usein vanha polvi asuu satojen kilometrien päässä nuoremmista. Vanhuksen muutto lasten asuinpaikkakunnalle ei ainakaan kuntapäättäjien mielestä vaikuta hyvältä ratkaisulta. Kuka haluaisi terveys- ja hoivapalveluja tarvitsevia kuntalaisia, veronmaksajiahan kaivataan!

    Jossain pohjoisessa ja idässä meillä saattaa jo olla vanhusenemmistöisiä kuntia. Vanhusten määrä kasvaa edelleen. Hämeenlinnan tavoite vähentää laitoshoitopaikkoja vaikuttaa oikealta; suurin osa vanhuksistakin tahtoo asua kotona mahdollisimman kauan. Kotiin on kuitenkin saatava riittävästi tukipalveluja.

    Aivan ensimmäisessä Ulapalla-blogikirjoituksessani (15.2.2009) puhuin iki-ihmisten hiljaisen tiedon kunnioittamisesta. Meillä nuoremmilla olisi paljon oppimista vanhemmilta. Hiljaisen tiedon siirtoon ei koskaan ole tarpeeksi aikaa.

  2. avatar Mirja Piiroinen sanoo:

    Laitospaikanhan vanhus saa tai paremminkin joutuu laitokseen, kun ei enää kotona yksin avunkaan turvin pärjää. Kun laitospaikkoja vielä entisestään vähennetään ja vanhukset joutuvat huonokuntoisina makaamaan yksin kotona ja odottamassa vaipanvaihtajaa syömätön ruoka-annos vierellään, niin se vasta on huonoa vanhusten kohtelua. Laitoksisisa on sentään valvonta ja apua tarvittaessa. Ei ollut mukavaa katseltavaa äitinikään loppuaikoja Voutilassa, missä sai hyvän hoidon, mutta levottomien öiden takia piti erilaisia ratkaisuja tehdä, ettei sängystään päässyt kapuamaan yi laidan.

    Kokemusta on myös huonosta omastatunnosta, kun ei joka viikonloppu päässyt katsomaan äitiä Voutilaan, toinen vanhus oli Koukkuniemn vanhainkodissa Tampereella. Äidin asuessa Upsala-talossa oli helppo piipahtaa viikollakin, ei tarvinnut monella bussilla ajella. Voutilan suuruus, hoitajien vähyys ja muutenkin uuden talon autius eivät aluksi ainakaan luonut kodinomaista tunnelmaa, kuten Upsala-talossa oli. Idänpäässä laitos ei tunnukaan enää laitokselta. Kaikki tekevät varmaan parhaansa, ainakin jotkut omaiset yrittävät Minun ei enää tarvitse huolta kanta omista vanuksistani, kohta omaiseni saavat kantaa minusta, mutta toivottavasti nyt ei anakaan pariinkymmeneen vuoteen.

  3. avatar tosikko sanoo:

    Kirjoitat, Teija, että ”tuore lääninhallituksen selvitys paljastaa vanhustenhoidon surullisen tilan Suomessa”.

    Totuushan on se, että lääninhallituksetkin vihdoin tunnustavat vanhustenhoidon surullisen tilan Suomessa.

    Ellei itse olekaan ikänä käynyt minkään terveyskeskusken vuodeosastolla, niin tästä vanhustenkidutuksesta on niin paljon ja niin kauan puhuttu ja kirjoitettu, että sen, joka ei jo paljon ennen tätä lääninhallituksen ”paljastusta” ole ollut asiasta kirkkaasti perillä, täytyy olla ihminen, joka ei lue, kuuntele eikä katsele mitään tai sitten uskoo kaikessa vain viranomaisten puhetta.

    Juuri tällaisten ihmisten olemassaolohan nuokin epäkohdat tekee mahdollisiksi.

  4. avatar Teija Arvidsson sanoo:

    Kiitos kommenteista! Ullalle vielä erityiskiitokset hienosta kirjoituksestasi ”iki-ihmisistä”. Luin sen äsken uudelleen ja yhdyn täysin ajatuksiisi. Vanhoilla ihmisillä on elämänviisautta ja hiljaista tietoa, joka katoaa heidän mukanaan, kun heitä ei enää ole. Siksi aina sanon lapsillekin, että käykää katsomassa mummojanne ja vaarejanne. Kyselkää heiltä vanhoja asioita ja kirjoittakaa vaikka muistiin. On paljon parempi viedä kukka mummon pöydälle kuin joskus haudalle…

    Minä olen menettänyt omat isovanhempani ja äitinikin jo kauan sitten. Surettaa, että kenenkään heidän ääntään ei jäänyt nauhalle. Kirjeet ja kortit sen ovat sijaan tallessa, mummin kihlakorteista äidin viimeisiin kirjeisiin. Niissä on sitä hiljaista tietoa ja paljon rakkaita muistoja.

    Isotätini vietti elämänsä viimeiset vuodet terveyskeskuksen vuodeosastolla. Virkeä 90-vuotias kansankynttilä tuli terveyskeskukseen ”vuosihuoltoon” ja heti ensimmäisenä yönä mursi lonkkansa kaatuessaan liukkaalla lattialla. Täti joutui sänkyyn, eikä siitä enää ylös noussut. Siitä alkoi hiljainen hiipuminen ja ihmisen riisuminen.

    Terveyskeskusten vuodeosastojen ja dementiaosastojen arki on usein aika kaukana nuorten päättäjien elämästä. Jos itse on saanut elää terveenä, eikä kukaan omainenkaan ole vielä laitoshoidon tarpeessa, niin vanhustenhoidon todellisuus jää vieraaksi. Siksi tällaisia virallisia tutkimuksia tarvitaan. Joskus saatetaan myös ajatella, että vain tässä kaupungissa tai tässä laitoksessa ovat asiat huonosti. Tuore tutkimus vahvistaa, että henkilökuntaa on kaikkialla liian vähän.

    Vaikka vanhuksen kotona asumista tuetaan yhä pitempään, niin jossain vaiheessa tarvitaan myös myös laitospaikkaa. Olen samaa mieltä Mirjan kanssa siitä, että pienet ja kodinomaiset laitokset ovat enemmän vanhusten mieleen. Minuakin hiukan järkytti käydessäni ensimmäisen kerran uudessa ja hienossa Voutilakeskuksessa. Tuli mieleen, että tämähän on kuin kaupungintalo suurine auloineen ja taideteoksineen. Onkohan vanhuksilta kysytty mitään taloa suunniteltaessa…

    Tahdon vielä sanoa, että monet omaishoitajat tekevät tekevät työtä jopa yli voimiensa omaistensa eteen. Heitä en todellakaan halua yhtään enempää syyllistää. On kuitenkin paljon meitä, joilla olisi parantamisen varaa yhteydenpidossa omiin ikääntyneisiin sukulaisiin.

    Taidanpa lähteä ensi pyhänä tädin 85-vuotispäiville…

  5. avatar Virpi Kukkonen sanoo:

    Hei,
    vanhukset jutuvat tekemään tarpeensa samassa huoneessa olevien läsnäollessa joissakin hoitopaikoissa vielä. Vangeilla on oma vessa, koska siihen puututtiin korkeimmalta taholta asti! Siinä on ero, kuten myös siinä, että lusittuaan kakkunsa vanki lähtee vapauteen. Kunnon vankina vielä vähän nopsemmin, vanhuksella ei kakku lyhene, ei mataloidu…

    Taitaa se elämä olla sellaista, ettei se tasan mene koskaan…

    t. Virpi koo

  6. avatar Riitta Nyqvist sanoo:

    Jokunen vuosi sitten tutustuin iäkkääseen pariskuntaan haastatellessani heitä yhteen proggikseen.
    Ystävystyin sodat ja jälleenrakentamisen kaudet kokeneen parin kanssa.
    Sotaveteraani-ystäväni kaatui liukkaalla pihalla joutuen sairaalahoitoon.
    Muistan rouvan kyyneleet hänen kertoessaan minulle sairaalakäynnistään.
    ”- Siellä hän makasi samassa asennossa tuntikausia, valtava pissaa täynnä oleva vaippa jalkovälissä.
    – Näin miten häntä hävetti. Kotona halusi käydä aina vessassa, vaikka kuinka kipeä olisi ollut.
    En uskaltanut valittaa mieheni kohtelusta, etteivät suutu..”
    En unohda koskaan tuon pienen, kovia kokeneen naisen tuskaa miehensä viimeisitä viikoista sairaalassa.
    Hän syytti itseään, kun ei enää pystynyt saattelemaan rakastaan ihmisarvoisempaan loppuun.
    T. Riitta

  7. avatar Teija Arvidsson sanoo:

    Juuri tuota samaa tarkoitin mainitessani isotätini ”riisumisesta”. Hänkin oli vanha ja arvonsa tunteva kansakoulunopettaja, jonka pää säilyi terävänä kuin partaveitsi loppuun saakka. Oli kova paikka joutua toisten armoille sänkyyn hoidettavaksi, monen hengen huoneessa. Onneksi vielä 90-luvulla henkilökunta ehti sentään joskus tuomaan astian alle…

    Siitä emme pääse mihinkään, että laitos on monen vanhuksen viimeinen koti usein vuosien ajan. Mitä kodinomaisempi laitos on ja mitä enemmän vanhuksella on kontakteja toisiin ihmisiin – hoitajiin, ystäviin, omaisiin – sitä parempi yleensä on vanhuksen vointi.

    Niin kuin jo kirjoitin, kaikkea vastuuta emme voi työntää yhteiskunnan syliin, vaan jokainen meistä voi tehdä jotain. Yksi pieni tapa auttaa on tulla ensi lauantaina mukaan vanhusten ulkoilupäivään Kalvolan Koivurinteen vanhainkotiin klo 13 – 14.30. Vielä tarvittaisiin lisää ulkoiluttajia, jotta kaikki mummot ja papat pääsisivät ulos yhtä aikaa. Saatamme saada ulkoilun päätteeksi vielä iltapäiväkahvit ja varmasti hyvää mieltä koko viikonlopuksi.

    Kirjoittelemisiin ja tapaamisiin!

    t. Teija

    Jos pääset tulemaan ja/tai tarvitset kyytiä, niin laita s-postia: teija.arvidsson@armas.fi

Jätä kommentti

css.php