Perhe on paras – vai pahin?

Perhe on pahin.jpgPerhe on pahin (engl. All in the Family) oli yhdysvaltalainen ensimmäinen Suomessa esitetty saippuaoopperaparodia ja tilannekomedia. Se keräsi 1970-luvulla runsaasti katsojia televisioruutujen ääreen. Archien perheen kommelluksille ja ongelmille oli lupa nauraa.

Ohjelman otsikko on kuitenkin totta monelle lapselle ja nuorelle. Perheen ja kodin tulisi olla maailman paras paikka, mutta niin ei valitettavasti aina ole. Vanhempien monitahoiset ongelmat heijastuvat yhä enemmän lapsiin ja nuoriin, ja siksi kotona on usein paha olla. Etenkin vanhempien alkoholinkäyttö lisää lasten turvattomuuden tunnetta.

Koululle sälytetään nykyään yhä enemmän tehtäviä, mutta koulu ei voi koskaan ottaa kodin roolia. Perheen keskellä lapsen tulisi saada kokea turvallisuutta ja rakkautta. Tätä kokemusta vaille jäänyt lapsi tai nuori on koko elämänsä ikään kuin tuuliajolla, etsien jotain kiinnityskohtaa. Kotona tulisi myös oppia, miten kohdellaan toista ihmistä. Jos siihenkin saa kotoa vain negatiivisen mallin, niin vaikea on koulun opettaa suvaitsevuutta tai kohteliaisuutta.

Opettajana näen usein, että jollain lapsella on paha olla. Paha olo purkautuu levottomuutena ja aggressiivisuutena toisia oppilaita kohtaan. Lapsen kanssa jutellessa kuulee tarinoita kotoa – tarinoita, joita ei oikeastaan haluaisi kuulla. Ne ovat kuitenkin osa lapsen elämää ja arkea.

Kun haluamme auttaa lapsia ja nuoria, on suunnattava katse myös koteihin. Monet isät ja äidit tarvitsevat tukea vanhemmuuteensa ja oman elämänsä hallintaan. Vielä useammat saisivat ottaa itseään niskasta kiinni. Lapsen tehtävänä ei ole pitää huolta vanhemmistaan – vaikka nämä eivät olisikaan vielä kasvaneet aikuisiksi.

2 kommenttia artikkeliin “Perhe on paras – vai pahin?”
  1. avatar eräs isä sanoo:

    Näin on. Peiliin pitäisi katsoa ja ottaa itseä niskasta kiinni. Vaan mitäs teet, kun ei jaksa eikä ole voimavaroja? Usein räyhää muksuille ihan turhistakin asioista. Tosiasia kuitenkin on , että kotoahan ne lapset mallinsa saavat. Siinä on meille vanhemmille totinen paikka. Oma esimerkki puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.

  2. Kukapa ei joskus räyhäisi tai menettäisi malttiaan. En oikeastaan pidä sitä räyhäämistä niin pahana asiana. Tärkeintä on, että lapsi ja nuori tietää hänestä välitettävän. Joskus asiat eivät vaan mene perille normaalilla puheella.

    Minä kannan enemmän huolta niistä vanhemmista, jotka eivät edes räyhää lapsilleen. Riidat kun syntyvät usein siitä, että vanhempi vaatii ja asettaa rajoja, joita vastaan nuori kapinoi. On paljon helpompaa antaa periksi ja katsoa nuoren tekemisiä läpi sormien – varsinkin jos itse toimii samalla tavalla…

    Ongelmanuoret eivät suinkaan kaikki tule ns. huono-osaisista perheistä. Monilla vanhemmilla on liian kiire, joten aikaa ei jää lapsen tekemisten valvomiseen. Osa uskoo sinisilmäisesti nuoren tarinoita, eikä viitsi olla inhottava kontrolloiva vanhempi.

    Tietysti on myös niitä vanhempia, joilla voimavaroja ei oikeasti riitä lapsen tai nuoren kasvun tukemiseen. Silloin tarvitaan ulkopuolista apua, eikä sitä ole häpeä etsiä. Kunhan lapsi tai nuori ei jää vanhempiensa terapeutiksi tai avioliittoneuvojaksi.

    Vanhemmuus ei ole helppo tehtävä. Viisautta ja voimia sinulle!

    t. Teija

Jätä kommentti

css.php