Martta-mummu

Martta-mummu 2.jpgSe taisi olla vuonna 1985, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Olin muuttanut nuorena opettajana Lohjalle, enkä tuntenut sieltä ketään. Eräänä sunnuntaina joku ehdotti, että antaisin sinulle kyydin kirkolta kotiin. Sinä kutsuit minut syömään lohikeittoa ja leipomiasi sämpylöitä. Siitä se ystävyytemme alkoi.

Olit Karjalan evakko ja juttua riitti. Monet sunnuntai-iltapäivät istuimme yhdessä soppalautasen ääressä ja pohdimme syntyjä syviä. Iltalenkilläkin joskus poikkesin luonasi, ja teepannu oli porisemassa alta aikayksikön. Jutut päättyivät usein yhteiseen iltarukoukseen

Kerran kerroit minulle, että eräs naapurisi oli ihmetellyt ystävyyttämme: ”Miten se nuori opettaja käy sinun luonasi, eikös teillä ole ikäeroakin vaikka kuinka paljon?” Sinä olit vain nauranut ja vastannut, että ”eihän meillä ole ikäeroa kuin 50 vuotta!” Mitäpä puoli vuosisataa merkitsi sydänten yhteyden rinnalla.

Terveytesi alkoi heiketä ja usein kerroit minulle, kuinka sinua ”huiputtaa”. – Ei sinua kukaan huiputa, nauroin sinulle vastaukseksi. Sitten minä läksin ”Taimaaseen” ja sinä sait kutsun taivaaseen.

Eilen olisit täyttänyt 97 vuotta. Olisin mielelläni tuonut kukkia haudallesi, mutta Virkkalan hautausmaa on niin kaukana.  Ai mitä sinä haluaisit sanoa…?  Että niitä Martta-mummuja on kyllä täällä Hämeenlinnassakin, laitoksissa ja omissa kodeissaan. Mummuja ja pappoja, joiden pöydällä se kukkakimppu lämmittäisi enemmän kuin siellä hautausmaalla.

Aloittaisinkohan ihan tuosta naapuritalosta…?

2 kommenttia artikkeliin “Martta-mummu”
  1. avatar Asko Mattila sanoo:

    Kiitos mukavasta jutusta Martta-mummusta! Kyllähän niitä mummoja ja pappoja riittää, jotka odottavat päivät pitkät omaisiaan tai edes jotain tuttavaa vierailulle. Niin laitosasukit kuin kotonaan asuvat. On surullista, että monet vanhukset on aivan kuin unohdettu laitokseen tai kotiinsa. Joillain tietysti käy kotiavustaja tai sairaanhoitaja auttamassa, mutta ei heilläkään ole paljoa aikaa puhumiseen.

    Itse saa olla kiitollinen että on puoliso ja lapsetkin joskus käyvät. Tiedän kuitenkin monia oman ikäluokkani ihmisiä, jotka ovat melkoisen yksin. Ystäväpalvelutoimintaa tarvittaisiin enemmän, kun monilta vanhuksilta on oman ikäiset ystävätkin jo kuolleet. Ei toivoisi että kukaan joutuu viettämään vanhuutta yksinään. Päivät käy pitkiksi, jos odottaa vaan että ovikello soi.

  2. Kiitos kommentista! On totta, että liian monen ikäihmisen elämä on Suomessa ja muissakin länsimaissa tosi yksinäistä. Idän kulttuureissa vanhukset sen sijaan elävät perheen ja suvun keskellä kunnioitettuna ja itsensä tapeelliseksi tuntevana perheenjäsenenä. Sosiaaliturvaa ei juurikaan ole, vaan lapset pitävät huolta vanhemmistaan.

    No, meillä kulttuuri on toisenlainen. Yhteiskunnan tehtävänä on huolehtia, että mummot ja papat saavat tarvitsemansa hoidon ja huolenpidon. Sen jokainen vanhus on kyllä ansainnut.

    Kaikkeen yhteiskunta ei kuitenkaan pysty. Yhteiskunta ei voi järjestää vanhuksille ihmissuhteita, joita vailla monet ovat – varsinkin jos omaisiakaan ei ole. Siksi tarvitaan ystäväpalvelutoimintaa ja meitä kaikkia. Jokainen voisi ”adoptoida” jonkun vanhuksen laitoksesta tai vaikka naapurustosta.

Jätä kommentti

css.php