|
 Tänä vuonna vietämme Kalevalan juhlavuotta. Suomalaisten kansalliseepos täyttää 175 vuotta Kalevalan päivänä 28.2.2010. Kalevalan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1835. Elias Lönnrot kokosi runokokoelman niistä kansanrunoista, joita hän merkitsi muistiin runonkeruumatkoillaan Suomessa sekä Vienan ja Aunuksen Karjalassa. Lönnrot antoi kokoelmalle nimeksi ”Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista”.
Muinaissuomalaiset eivät tunteneet kirjoitusta, joten tarinat siirtyivät seuraaville sukupolville laulujen ja runojen avulla, jotka opeteltiin ulkoa. Lapset oppivat ne vanhemmiltaan tai kiertäviltä runonlaulajilta. Jotkut laulut kertoivat tositapahtumista, jotkut kuvitelluista muinaisista sankareista. Kalevala kuvaa muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansojen sekä eri päähenkilöiden välisiä kiistoja, kostoreissuja ja kosiomatkoja.
Kalevala on poikkeuksellinen teos sikäli, että sillä on ollut tärkeä rooli suomalaisen kansallistunteen luojana ja se on vaikuttanut laajasti taiteisiin ja tieteisiin. Kalevalalla on edelleen vaikutusta nykysuomalaisen ajatteluun ja mielikuviin. Näin on niidenkin kohdalla, jotka eivät ole Kalevalaa koskaan lukeneet ja joita eepos ei erityisesti edes kiinnosta. Kalevalaiset ihmiskohtalot ja -tyypit eivät ole vieraita tämän päivän Suomessakaan. Lemminkäinen on häikäilemätön sankari ja naistenmies. Kullervo on kaltoin kohdeltu orpolapsi, josta ei julman lapsuuden takia koskaan kasva tasapainoista ja onnellista ihmistä.
Kalevala sisältää arvokasta tietoa suomalaisten ja karjalaisten vanhoista uskomuksista ja myyteistä. On mielenkiintoista havaita, että pakanuuden ajan suomalaisillakin on aavistus kaiken yläpuolella olevasta Jumalasta, joka on luoja ja maailmankaikkeuden ylläpitäjä. Kalevalan 43. runoon sisältyvä Väinämöisen rukous on yhtä ajankohtainen tänään kuin kerran savupirtissä laulettuna:
Anna Luoja, suo Jumala
anna onni ollaksemme.
Hyvin ain’ eleäksemme,
Kunnialla kuollaksemme.
Suloisessa Suomenmaassa
Kaunihissa Karjalassa!
Varjele, vakainen Luoja
Kaitse, kaunoinen Jumala,
Ole puolla poikiesi,
Aina lastesi apuna,
Aina yöllisnä tukena,
Päivällisnä vartiana.
Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet ja vaikeutuneet viimeisen vuosikymmenen aikana. Moni miettii, mistä ihmeestä kasvava pahoinvointi johtuu ja mitä sille voitaisiin tehdä. Miksi Jesse lyö kavereitaan jo päiväkodissa? Miksi lukiolainen surmaa luokkatovereitaan? Miksi nuoret tytöt ahdistuvat ja masentuvat?
Lasten ja nuorten pahoinvointi heijastanee yhteiskunnan tilannetta ja ilmapiiriä. Maailman tuska ja perheiden monitahoiset ongelmat siirtyvät aikuisista lapsiin. Väärillä esikuvilla ja vaikutteilla on suuri merkitys. Kuitenkin tärkeintä on se turva tai turvattomuus, jota lapsi ja nuori saa kokea omassa lähipiirissään kotona ja koulussa. Perusta tulevalle psyykkiselle hyvinvoinnille - tai pahoinvoinnille - luodaan jo varhain lapsuudessa. Jokaisen lapsen tulisi saada rakkautta ja rajoja kotona, hyväksyntää kaveripiirissä ja onnistumisia koulumaailmassa. Aina asiat eivät kuitenkaan mene näin.
Viimeaikaisten tutkimusten mukaan psyykkiset ongelmat ovat yllättävän yleisiä jo alle kouluikäisillä. Suurinta osaa lasten ja nuorten masennuksista ei osata tunnistaa riittävän ajoissa ja ne jäävät vaille hoitoa. Silti psykiatrista sairaanhoitoa saavien lasten ja nuorten määrä on kaksinkertaistunut 2000-luvun alkuun verrattuna. On pysähdyttävää, että viidesosa suomalaisista nuorista sairastaa masennusta ja itsemurha on alle 25-vuotiaiden yleisin kuolinsyy. Kuitenkin vain murto-osa nuorista ahdistus- ja depressiopotilaista on hoidon piirissä.
Vuoden 2008 alussa astui voimaan uusi lastensuojelulaki. Lain tavoitteena on siirtää lastensuojelutyön painopistettä varhaiseen tukeen ja ongelmien ennalta ehkäisyyn. Hyvä työväline on Hämeenlinnassa laadittu lastensuojelusuunnitelma. Suunnitelman mukaan Hämeenlinnaan tulee saada riittävästi matalan kynnyksen palveluita. Samoin todetaan, että kouluilla annettavaa tukea on syytä lisätä ja tehostaa. Varhaisvaiheen palvelujen puutteesta seuraa vaikeutuvia ongelmia, kiireellisiä kodin ulkopuolelle sijoittamisia ja kalliita huostaanottoja. Tavoitteena on ennaltaehkäisevän lastensuojelun kehittäminen ja laaja-alainen yhteistyö varhaisen tuen järjestämisessä lapsille, nuorille ja heidän perheilleen.
Toivottavasti nämä hyvät suunnitelmat ja tavoitteet eivät jää vain paperille. Ennaltaehkäisy vaatii rahaa, mutta ongelmien korjaaminen monin verroin enemmän. On arvioitu, että yhdenkin nuoren syrjäytyminen työuralta ja elämästä maksaa yhteiskunnalle noin miljoona euroa. Inhimillisiä kärsimyksiä ei voi rahassa mitata.
Jokaisen on hyvä tietää, että on olemassa monia lapsen psyykettä suojaavia ilmaisia tekijöitä. Lasta ja nuorta auttaa, jos lähipiirissä on ainakin yksi läheinen, turvallinen ja hänestä aidosti kiinnostunut aikuinen. Tällainen turvallinen aikuinen voi olla kuka tahansa meistä.
 Uusi vuosi alkoi lohduttomilla uutisilla Haitin maanjäristyksestä. Katastrofi iski rutiköyhään maahan, joka ei olisi tarvinnut enää yhtään lisää ongelmia. Maanjäristys tällaisessa maassa saa aikaan järkyttävät mittasuhteet.
Haitin tasavalta on noin yhdeksän miljoonan asukkaan valtio Karibianmerellä. Haitia vaivaavat muun muassa ruokapula, rikollisuus, puutteellinen koulujärjestelmä ja olematon terveydenhoito. Korruptio, diktatuuri ja luonnonkatastrofit ovat tuhonneet maan talouden. Tällaista tragediaa Haiti ei kuitenkaan ennen ole kokenut. Jopa kolmasosa maan väestöstä on välittömän avun tarpeessa menetettyään kotinsa ja kaiken omaisuutensa.
Jokainen suuronnettomuus osoittaa, että lähimmäisyyttä ja auttamisen halua on vielä jäljellä. Apua voi antaa useiden eri järjestöjen kautta. Kuluvalla viikolla SPR suorittaa lipaskeräyksen täällä Hämeenlinnassa. Avun tarve Haitissa ei lopu maanjäristyksen jälkien korjaamiseen. Maa tarvitsee ohjausta, tukea ja apua vielä vuosien, kenties vuosikymmenten ajan.
Haiti on kovin kaukana Suomesta, eikä onnettomuudessa kuollut tai loukkaantunut yhtään suomalaista. Sen takia katastrofi ei ehkä kosketa meitä yhtä läheltä kuin Aasian tsunamionnettomuus viisi vuotta sitten. Kuitenkin myös jokainen haitilainen on arvokas ihminen, jonkun omainen, jollekin tärkeä. Inhimillisyys kutsuu meitä auttamaan. Nyt.
 Vuoden vaihteessa on tapana toivottaa Hyvää Uutta Vuotta. Ei sanassa ”hyvä” ole mitään vikaa, mutta kovin paljoa se ei kerro siitä, mitä toiselle oikeasti toivoo. Löysin hyllystäni Jörg Zinkin vanhan kirjan ”Mitä sinulle toivoisin”. Siinä on asioita, joita toivon niin itselleni kuin Sinulle uuden vuoden alkaessa. Tässä joitain helmiä kirjan ajatuksista:
”Mitä sinulle toivoisin?
En toivo sitä,
että olisit kaunein puu maan päällä.
En sitä, että vuodesta vuoteen
kaikilla oksillasi loistaisi kukkia.
Vaan että joskus, johonkin oksaan
puhkeaisi kukka,
että joskus syntyisi jotain kaunista,
että rakkauden sana joskus tavoittaisi
jonkun sydämen.
Toivon, että eläisit lähellä taivasta
ja vahvasti sidottuna maahan
ja että katsoisit yhä uudestaan ylöspäin,
sinne missä ovat latvat ja taivas.
Toivon sinulle ystäviä,
avuliaita, häiritseviä,
niitä joita tarvitset tai
jotka tarvitsevat sinua.
En toivo sinulle elämää,
jossa ei ole vaivaa ja haasteita.
Sen sijaan toivon,
ettei elämäsi valu tyhjiin.
Toivon sinulle
kätten ja sydämen voimaa.
Ja toivotan sinulle,
eräällä vanhalla sanalla
toivotan sinulle ”siunausta”,
sitä että vilja kasvaa aurasi jäljessä,
ruumiin ja sielun leipä,
ja että olkien lomissa
aina vilkkuu kukkia. ”
Onnea ja siunausta uuteen vuoteen!
Teija
.
Mieleenpainuvimmat joulumuistoni liittyvät Thaimaahan, jossa olen viettänyt kahdeksan joulua elämästäni. Vaikka maassa ei ollut lunta eikä järvi jäässä, eikä pääskykään pitkän matkan päässä, niin lämmin henkäys kävi kesäsäässä ja toi joulun tropiikkiin asti.
Bangkokin suomalaisten joulu alkaa Kauneimmat Joululaulut -tilaisuudesta, jonka luterilainen kirkko järjestää aina ensimmäisenä adventtina. Tapahtuma kokoaa yhteen suomalaisväestön Aurinkomatkojen oppaista ja suomalaiskoulun opettajista suurlähettilääseen saakka. Yhdessä lauletaan tippa silmässä rakkaita joululauluja ja mielet valtaa hetkeksi haikeus.
Joulukuun alussa Bangkokin keskusta puhkeaa upeaan juhlavalaistukseen. Thaimaan kuninkaan syntymäpäivää vietetään 5.12. ja sen kunniaksi pääkadut ovat valo- ja kukkamerenä. Suomalaisten on hauska ajatella, että koko komeus juhlistaa Suomen itsenäisyyspäivää. Joulua ja uutta vuotta kohden mentäessä valot vain lisääntyvät.
Thaimaan suomalaisella koululla jouluvalmistelut alkoivat varhain. Askarreltiin enkeleitä ja tonttuja, harjoiteltiin jouluohjelmia ja valmistauduttiin koulun joulujuhlaan. Juhlat pidettiin usein ulkona pihamaalla, ja pimeässä illassa kynttilät ja joululaulut levittivät lämmintä tunnelmaa myös uteliaaseen naapurustoon. Vihreälle nurmelle oli paimenten hyvä sytyttää nuotionsa, ja palmujen välistä loisti joulun tähti yhtä kirkkaasti kuin silloin ensimmäisenä jouluna.
Joulunpyhät vietin yleensä Siaminlahden rannalla Huahinissa, jossa sijaitsee lähettien lomakoti. Aattoillan kansainvälisen ohjelman jälkeen me suomalaiset lähdimme usein kävelemään meren rannalle. Suuren tähtitaivaan alla lauloimme suomalaisia joululauluja aaltojen säestyksellä. Jostain syystä Sylvian joululaulu kosketti aivan erityisesti: ”Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo, sä siunaa se maa muistojen…”
Joulun tähdet tuikkivat yhtä kirkkaasti niin Thaimaassa kuin täällä Suomessa. Ne tuikkivat ilman meidän ansiotamme ja vaivannäköämme. Joulun sanoma on yhtä ajankohtainen tänään meille kuin kerran paimenille: ”Teille on syntynyt Vapahtaja!” Siinä on aihetta joulun iloon.
Hyvää Joulua kaikille ja
siunausta Uuteen Vuoteen 2010!
 Ensimmäisestä adventista alkaa jouluun valmistautuminen. Latinankielinen sanonta adventus Domini, Herran tuleminen, tarkoittaa Kristuksen syntymistä ihmisten keskelle. Adventti on suomalaisessa juhlaperinteessä vuosi vuodelta yhä tärkeämpi juhla. Ensimmäisen adventin Hoosianna -jumalanpalvelukset ja kolmannen adventin Kauneimmat Joululaulut täyttävät kirkot ääriään myöten.
Adventti korostaa uuden alkamista ja siksi uusi kirkkovuosi alkaa adventista. Uutta ei tarvita vain kaupungin palvelurakenteissa, vaan myös meidän omassa elämässämme. Adventin tehtävä on rohkaista meitä uuteen alkuun.
Adventin aika merkitsee monelle yhä lisääntyvää kiirettä: siivoamista, leipomista, lahjojen hankkimista, korttien kirjoittamista, läheisten ja kaukaisten muistamista. Adventin hengelliseen olemukseen sisältyvä paasto haastaa meitä kuitenkin luopumaan turhasta ja keskittymään olennaiseen. Tärkeimmät asiat jäävät usein kaiken tärkeän varjoon. Adventin violetti väri kertoo adventinaikaan kuuluvasta katumuksesta ja parannuksesta. Siihen lienee aihetta itse kullakin.
Adventin valo taistelee ympäröivää pimeyttä vastaan. Samaan aikaan kun luonnossa valo vähenee, adventin valot lisääntyvät. Synkän syksyn ja synkkien talousuutisten keskellä saamme odottaa joulun sanomaa, joka on tänään ajankohtaisempi kuin ehkä koskaan: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.”
Sitä Valoa kohti saamme pimeyden keskellä vaeltaa.
 Vanhustenhuoltoseminaari Voutilakeskuksessa oli täynnä painavaa asiaa. Olisin suonut, että enemmänkin päättäjiä olisi ollut mukana kuuntelemassa asiantuntijoiden alustuksia ja omaisten huolia.
Tarja Tallqvist toi omaan persoonalliseen tyyliinsä esiin ajatuksiaan vanhustenhuollosta, niin lähihoitajana dementiakodissa kuin kansanedustajana eduskunnassa. Tarjan kokemus on sama, mitä joku on blogissakin todennut: monet kansanedustajat puhuvat eduskunnassa suurella suulla vanhustenhuollon tarpeista, mutta omien kotikuntiensa valtuustoissa ja hallituksissa tekevät aivan päinvastaisia päätöksiä. Tallqvist haastoi päättäjiä ottamaan vakavasti vanhusten tarpeet, mutta suuntasi katseen myös meihin itse kuhunkin. Jokainen voi tehdä enemmän jonkun lähellä asuvan vanhuksen puolesta. Hyvän huomenen toivotus naapurille voi olla vanhuksen ainoa keskustelu koko päivän aikana.
Palvelujohtaja Satu Ala-Kokko puhui laitoshoidon tilanteesta Hämeenlinnassa. Kuuden kunnan vanhainkotikulttuurin yhdistäminen on iso haaste. Suurin ongelma on kuitenkin se, että hoitohenkilökuntaa on liian vähän ja rekrytointi on koko ajan entistä vaikeampaa. Varsinkaan sijaisia ei tahdo saada millään, vaan ollaan opiskelijoiden ja eläkeläisten varassa. He tulevat, milloin pääsevät – tai sitten eivät pääse. Silloin vanhus ei ehkä koko päivänä nouse ylös sängystään.
Vanhusneuvoston puheenjohtaja Ulla Murtonen valotti kotona asumisen realiteetteja. Kotihoidosta ei oikein voi puhua ilman omaishoitajuutta. Tuntuu ristiriitaiselta, että samaan aikaan kun kotihoitoa ollaan lisäämässä, niin sieltä vähennetään resursseja. Seitsemän kotipalvelutyöntekijää on siirtynyt vanhustyöstä lapsiperhetyöhön (mikä on sinänsä erittäin tarpeellista) ja kotipalveluseteleistä ollaan luopumassa. Onko se painopisteen siirtämistä kotihoitoon?
Koskettavimpia olivat omaisten puheenvuorot. Omaishoitajana toimiminen on raskasta, mutta vielä raskaampaa on ollut nähdä omaisen jäävän ilman hoitoa laitoksessa. Toimintakyky ja lihaskunto on rapistunut alta aikayksikön, kun henkilökunnalla ei ole ollut aikaa kävelyttää vanhusta tai nostaa edes istumaan. Hienossa Voutilakeskuksessa ei ole tällä hetkellä lainkaan fysioterapeuttia, eikä asukkailla ole mitään asiaa upeisiin uima-altaisiin tai kuntosaleihin, vaikka omainen olisi valmis auttamaan. Näitä tiloja käyttävät ulkopuoliset yhdistykset.
Seminaarissa tuli selvästi esille, että vanhustenhuollossa oleellisinta on riittävä hoitajien määrä. Muuten vanhus on heitteillä, olipa hän sitten kotona tai laitoksessa. Tähän realiteettiin sopii kovin huonosti kaupungin tavoite vähentää henkilökuntaa myös vanhustenhuollosta.
Tuoreen haastattelututkimuksen mukaan maahanmuuttajanuoret muuttaisivat mielellään pois Suomesta. Keskustelupalstojen kommentit uutiseen ovat innostuneen tyytyväisiä: hyvä kun muuttavat pois kuluttamasta meidän sosiaaliturvaamme ja valtaamasta työmarkkinoitamme! Joku lupaa tulla lentokentälle vilkuttamaan…
Reaktiot kuvaavat hyvin monien suomalaisten asennetta maahanmuuttajiin. Heidät koetaan tunkeilijoiksi suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei ihme, että koulutetut ja kielitaitoiset maahanmuuttajanuoret mieluummin suuntaavat katseen maihin, joissa heidän koulutustaan ja työpanostaan arvostetaan.
Maahanmuutto- ja pakolaiskysymys on tämän hetken kuuma peruna Suomessa. Tosiasia on, että ikääntyvä Suomi tarvitsee lisää työväkeä ja tekeviä käsiä. Valitettava tosiasia on kuitenkin myös se, että maahanmuuttajat ovat useassa maassa integroituneet huonosti yhteiskuntaan ja aiheuttaneet ongelmia. Moni Suomeen pyrkivä turvapaikanhakija on oikeasti kokenut vainoa, uhkaa ja sotaa omassa maassaan. Totta on sekin, että näin ei ole kaikkien kohdalla.
Emme kuitenkaan pääse mihinkään siitä, että nykyään ihmiset liikkuvat maasta toiseen. Maamme rajalle ei voi rakentaa muuria ja kirjoittaa kylttiä ”Pääsy kielletty, täällä asuvat vain vaaleaihoiset hämäläiset, pohjalaiset ja savolaiset!” Suomeen on muuttanut ja tulee jatkossakin muuttamaan ihmisiä, jotka eivät näytä Elovena-tytöiltä. Keskellämme on jo toisen polven maahanmuuttaja, jotka ovat syntyneet Suomessa, puhuvat suomea ja joiden kotimaa on Suomi – mutta jotka edelleen näyttävät erilaisilta. Joutuvatko he koko ikänsä kuulemaan olevansa maahanmuuttajia? Eikö olisi jo aika ajatella, että Suomi-neitokin voi värjätä hiuksiaan ja vaihtaa välillä vaatteitaan…?
Meistä itsestämme riippuu, tuleeko maahanmuuttajista rikkaus vai riesa. Suomeen tulijat tarvitsevat alkuvaiheessa paljon tukea, opetusta kielestä ja kulttuurista, työn tekemisestä ja suomalaisuudesta. Yhteiskunnan tehtävä on huolehtia hyvästä kotouttamispolitiikasta. Yhteiskunta ei voi kuitenkaan olla ystävä, naapuri, koulukaveri, työtoveri, kylään kutsuja, ihminen. Se on meidän tehtävämme.
 Talouslaman ahdistelema Hämeenlinna (naapureineen) valmistelee ensi vuoden budjettia ja pohtii säästökeinoja. Mistä leikata, kun ei oikein mistään voisi leikata? Moni puhuu rakenteellisista uudistuksista, mutta ainakaan vielä ei suuria innovatiivisia ideoita ole löytynyt. Lähes ainoa esille tuotu rakenteellinen uudistuskeino tuntuu olevan pienimpien yksiköiden lakkautus. Siinä ei paljoa mielikuvitusta tarvita.
On selvää, että jonkinlaisia muutoksia palveluverkkoon on tehtävä. Suuria peruskorjauksia vaativia vanhoja rakennuksia ei välttämättä kannata enää korjata. Siitä huolimatta en suostu uskomaan, että kaikki palvelut on edullisinta tuottaa suurissa yksiköissä. Otamme usein huomioon vain välittömät kustannusvaikutukset, vaikka palveluverkon karsimisella on myös merkittäviä kauaskantoisia seurauksia.
Tässä muutamia syitä, miksi haja-asutusalueiden palveluiden keskittämistä suuriin yksiköihin kannattaa miettiä kaksi kertaa:
- Yksityisautoilu lisääntyy. Jokaisessa perheessä täytyy olla vähintään kaksi autoa, jotta arki sujuisi joten kuten. Kaikki palvelut kun ovat kaukana ja julkinen liikenne kovin harvaa. Tavoitteena pitäisi olla yksityisautoilun vähentäminen ja ilmastonmuutoksen hillintä, mutta tapahtuu juuri päinvastoin.
- Arki- ja hyötyliikunta vähenee. Minnekään ei pääse kävellen eikä pyörällä, vaan autokyytiä tarvitaan koulumatkaan, työmatkaan, kauppareissuun, terveyskeskuskäyntiin tai vanhainkotivierailuun. Ylipaino lisääntyy ja terveyskulut kasvavat, kun autossa istutettu sukupolvi ikääntyy.
- Maaseutukylistä tulee vanhainkoteja. Viimeisen julkisen palvelun, kyläkoulun, sulkiessa ovensa monet lapsiperheet muuttavat pois. Arki maalla on liian hankalaa. Kylille ei muuta uusia asukkaita ja maaseutu tyhjenee pikkuhiljaa.
Niinpä niin. Joku sanoo, että eihän tällaisia näkökulmia voi nyt ottaa huomioon, kun on taantuma ja kaupungilla rahat vähissä. Jos ei nyt, niin koska sitten?
 Tuore lääninhallitusten selvitys paljastaa vanhustenhoidon surullisen tilan Suomessa. Tuntuu järkyttävältä lukea, että monet vanhukset ovat tässä hyvinvointiyhteiskunnassa kuin vankilassa: sänkyynsä sidottuina, aliravittuina ja lääkkeillä rauhallisiksi huumattuina. Päivät kuluvat vuoteessa maaten, vaipan vaihtoa ja hoitajan käyntiä odottaen.
Puutteet vanhustenhoidossa ovat yhteiskuntamme häpeätahra. On sanottu, että yhteiskunnan sivistyksen mitta on se, miten se pitää huolta heikoimmista yksilöistään. Uutta vanhustenhuoltolakia tarvitaan kipeästi, vaikka se tuleekin asettamaan kuntien taloudelle yhä suurempia haasteita.
On kuitenkin selvää, että yhteiskunta ei tule selviämään yhä kasvavasta vanhusten hoidon tarpeesta, elleivät omaiset ota enemmän vastuuta läheisistään. Jokainen vanhus on jonkun äiti tai isä, mummo tai pappa. Voisi sanoa, että yksilön sivistyksen mitta on se, miten hän pitää huolta omaisistaan.
Ihailemme aasialaisia kulttuureja, jossa vanhukset elävät yhteiskunnan ja perheen arvostettuina jäseninä. Harmaahapsinen vanhus on usein perheyrityksen pää kuolemaansa saakka. Saman katon alla asuu vähintään kolme sukupolvea ja jokaisella on oma tehtävänsä. Thaimaassa perheen esikoistytär perii yleensä vanhempansa ja hänen kuuluu pitää huolta äidistään ja isästään. Isovanhemmat auttavat lastenlasten hoitamisessa ja nämä puolestaan tottuvat pitämään huolta perheen vanhuksista.
Agraariyhteiskuntaan ei ole paluuta, eikä aasialaista vanhustenhoitomallia voi suoraan soveltaa Suomeen. Silti olisi ehkä syytä laajentaa käsitystä perheestä. Voisivatko isovanhemmat olla kiinteämpi osa myös suomalaista perhettä? Mahtuisiko isoon luksustaloon asumaan myös mummo ja vaari? Olisiko perheen nuorisolla joskus aikaa käydä ulkoiluttamassa isovanhempia?
On selvää, että yhteiskunnan tulee kantaa oma vastuunsa. Hoivapaikkoja, hoitajia ja rahaa tarvitaan lisää. Vastuuta omista läheisistä ei voi kuitenkaan kokonaan ulkoistaa muille. Jokainen vanhus, jolla on omaisia, odottaa eniten tuttujen ja rakkaiden kasvojen näkemistä. Odottajan aika käy pitkäksi.
|
|
|